Kangos den 27/12-05

Egenrättfärdigheten som krossades.

Där stod den, statyn uppbyggd av människohänder av hård sten och blickade ut över nejden och inbjöd förbipasserande att stanna till, så att den kunde ta emot tillbedjan. Stolt och orubblig stod den där, oberörd av både regn och rusk, behövde aldrig böja sig ens för vinden.

Skaror skockade sig runt, alla ville se bedrifternas man. Dom trängdes för att om möjligt kanske få kyssa den glansiga ytan. Hänförelsen skapade ett tumult, ett tumult som släppte loss alla känslor som hållits under locket. Som alla känslo-yttringar spred den sig vidare och plötsligt var hela luften fylld av de lägst stående känslorna, som man annars hade hållit väl fördolda. Det blev som en stor våg som ingen kunde stå emot.

Känslorna fick herraväldet och spred strax skräck och förödelse omkring sig. Det varade bara ett ögonblick, men mycket hann hända. Statyn som stått så mäktig och med förväntan på beundran var helt sönderkrossad. Stoltheten hade jämnats med marken. Den var sönderkrossad till smådelar, sand och grus.

Sanden var dock mjuk att gå på och lämnade spår. Man kunde hitta ett spår till vad som tidigare hade skett och då mitt i det gråa alldagliga se det stora och få något större att bygga sin tillit på än sådant som gjorts med människohänder. Sanden var mjuk och lyhörd för vindens minsta viskning och formbar, som ler i skaparhanden. Med hjälp av detta kunde man också använda sanden till att lösa koder som varit obegripliga förut och på det viset också finna ädelstenar som varit inmurade i den hårda stenen, men nu kommit loss.

Ädelstenarna användes till att bygga kronor och himmelska bröllopet kunde firas, men statyn var tvungen att krossas innan ädelstenarna kom fram.

Stina Rova

The self-righteousness which was crushed.

There it stand the statue built by human hands from hard stone and glanced around the surroundings and invited the passers-by to stop so it could receive the adoration. Proud and immoveable he stood there unconcerned of both rain and storm, he hadn´t to bend not even for the wind.

Crowds gathered together, everybody wanted to see the man of achievements. They pressed to have possibility to just kiss the forehead, the glossy surface. The exultation created a tumult, a tumult which released all feelings which had been held under the cover. As all manifestations of feelings it spread wider and suddenly the whole air was full of the lowest feelings which you otherwise hide. It was like a big wave which nobody could resist.

The feelings got domination and spread horror and devastation. It didn´t last long, just a moment but much happened. The statue which had stood so powerful and with expectations of admiring was totally crushed. The pride had been leveled with the ground. It was crushed into pieces, sand and gravel.

The sand was soft to walk on and left footprints. You could find a trace to what earlier had happened and then in the midst of the grey weekday see the great and get something greater to put your confidence in than such a things which are made of human hands. The sand was soft and had a sensitiveness of hearing even for the most silent whisper and formable as clay in the hands of a creator. With the help of this you could use the sand to solve the codes which had been incomprehensible before and in that way find the jewels which had been bricked up in the hard stone which now had come loose.

The jewels were used to build crowns and the heavenly wedding could be celebrated, but the statue was obliged to be crushed before the jewels came up.

Ittevanhurskas mikä murenethiin.

Sielä se seiso, patsas rakenettu ihmiskäsilä kovaasta kiveestä ja kattoi ympäristöä ja kuttui kulkejaat pysääthyyn ette hän saattoi otta vasthaan palvelon. Ylpeännä ja liikkumattonna, ei välitänny satheesta eikä tuiskuista, ei tarttenu kumartua ei tuulelekhaan.

Joukot kokkonut ympäri, kaikki haluisit nähhä sen suuritten työtten miehen. Net tukit ette saisit suutella sitä päilyvvä ulkopuolta. Siinä ihastussa tuli meteli, meteli mikä laski ulos kaikki tuntheet mikkä olit olheet salhaat. Niin ko kaikki tunnekuohut se levinsi ja yhtäkkiä koko ilma oli täynä tuntheita mikkä muuten pysyt piilossa. Se tuli ko suuri aalo mitä ei mikhään saattanu panna vasthaan.

Tuntheet sait vallan ja levitit pölköä ja tuhoa. Se ei ollu ko hetken mutta paljon kerkisi tapathua. Patsas mikä oli seisonu niin ylpeännä oottamista ihailua murheintu kokohnaasti. Ylpeys oli tasaattu maan kansa, pienhiin ossiin, sannaksi ja kryysiksi.

Santa oli pehmeä ja jätti jäljet. Siinä saattoi löytä jäljet mitä ennen oli tapathunnu ja siinä sitten saa panna luoton muuhun ko semmosiin mikkä oli tehty ihmiskäsilä. Santa oli pehmeä ja herkkätuntonen tuulen vähääsenkhään viskuttelemisseen ja meni muodosta, niin ko savi Luojan kätheen. Sillä avula saattoi käyttä santaa ja päästä pääle asiat mikkä olit olheet ymmärtömiä ennen ja saattoi löytä jalokivet mikkä olit olheet kiini kovaassa kiveessä mutta nyt pääsheet irti.

Jalokivet käytethiin kruunun rakentamisessa ja taifhaaliset häät saatethiin viettää, mutta patsas häythiin mureta ensis.

Stina RovaIttevanhurskas mikä murenethiin.

Sielä se seiso, patsas rakenettu ihmiskäsilä kovaasta kiveestä ja kattoi ympäristöä ja kuttui kulkejaat pysääthyyn ette hän saattoi otta vasthaan palvelon. Ylpeännä ja liikkumattonna, ei välitänny satheesta eikä tuiskuista, ei tarttenu kumartua ei tuulelekhaan.

Joukot kokkonut ympäri, kaikki haluisit nähhä sen suuritten työtten miehen. Net tukit ette saisit suutella sitä päilyvvä ulkopuolta. Siinä ihastussa tuli meteli, meteli mikä laski ulos kaikki tuntheet mikkä olit olheet salhaat. Niin ko kaikki tunnekuohut se levinsi ja yhtäkkiä koko ilma oli täynä tuntheita mikkä muuten pysyt piilossa. Se tuli ko suuri aalo mitä ei mikhään saattanu panna vasthaan.

Tuntheet sait vallan ja levitit pölköä ja tuhoa. Se ei ollu ko hetken mutta paljon kerkisi tapathua. Patsas mikä oli seisonu niin ylpeännä oottamista ihailua murheintu kokohnaasti. Ylpeys oli tasaattu maan kansa, pienhiin ossiin, sannaksi ja kryysiksi.

Santa oli pehmeä ja jätti jäljet. Siinä saattoi löytä jäljet mitä ennen oli tapathunnu ja siinä sitten saa panna luoton muuhun ko semmosiin mikkä oli tehty ihmiskäsilä. Santa oli pehmeä ja herkkätuntonen tuulen vähääsenkhään viskuttelemisseen ja meni muodosta, niin ko savi Luojan kätheen. Sillä avula saattoi käyttä santaa ja päästä pääle asiat mikkä olit olheet ymmärtömiä ennen ja saattoi löytä jalokivet mikkä olit olheet kiini kovaassa kiveessä mutta nyt pääsheet irti.

Jalokivet käytethiin kruunun rakentamisessa ja taifhaaliset häät saatethiin viettää, mutta patsas häythiin mureta ensis.

Stina Rova