Den ensamma svanen som återfick sin livskamrat
Tidigt på våren på en gång när isen började smälta kom alltid en flock svanar till Ångijärvi. Dom sökte sig dit för att häcka. Där kunde de finna vattenväxter att leva av.
En av svanarna var alltid ensam. De andra svanarna simmade roingivande par om par, men hon var dömd till ensamhet. Hennes livskamrat hade fallit offer för hårda vindar och kommit bort. Enligt hävdvunnen sägen skulle hon inte få ta en ny livskamrat något mer. Sorgen hade betungat henne år från år.
På våren när solens sken bländade mot de snövita vidderna och allt i naturen andades lycka och endräkt kände hon ändå alltid smärtan inom sig. En smärta som gnagde hela tiden, som alltid gav en skugga åt livets alla situationer. Hon var som en enkel tråd som spann och spann, men de andra hade en tvetvinnad tråd och spann alltid bättre. Ute på sjön fick hon också alltid vara vid sidan om dem som hade någon att växla blickar emellan. Hur ofta gick inte hennes tankar till drömmen om att ha någon vid sin sida, en dröm som verkade osannolik efter alla dessa år av ensamhet.
Hon hade burit på sorgen så länge så hon hade kommit underfund med hemligheten i sorgen. Hon upptäckte att sorgen var som värst när hon tappade kompassriktningen. Då gjorde den henne helt handlingsförlamad och tryckte henne i djupet. Sorgen fanns som ett frö inom henne som längtade efter att få komma i ljuset och förstå något.
Där hon var i ödemarken för att häcka som alla andra svanar hörde hon ett rop som ett eko:
-Var är du Gud, hör du inte mig?
Hon ropade till svar: -Använd öronen!
Åter hörde hon ekot:- Var är du Gud, ser du inte mig?
Hon ropade till svar:- Använd ögonen!
Dag och natt hörde hon ropet. Lätet hördes vida omkring och lät som:”Aah-hoo!”
Varje dag ropade hon till svar att använda olika kroppsdelar. Till slut hade hon räknat upp alla kroppsdelarna, hela kroppen, och började misströsta över att detta eko inte följde naturlagarna och kom tillbaka som allt annat i naturen.
Men naturen är också full av under, speciellt när isen har smält sprudlar livet fram. Fröet som hade såtts hade som alla andra frön behövt en mörkertid för att gro och en dag guppade hon plötsligt inte ensam i vågorna i det bländande solskenet. Vid sin sida hade hon en vacker och ståtlig svanhanne. Dom tittade på varann lite förstulet i början innan de vågade närma sig men lyckan lyste ur ögonen på dem båda. Han hade inte vågat lita på sina simfötter. Han hade trott att han inte kunde simma och därför inte vågat sig ut i vattnet. Han hade visserligen prövat dem i luften, men där vecklade de inte ut sig utan de behövde vatten. Det var ju något som var alldeles naturligt, men han hade irrat sig bort från den naturliga vägen och det var genom mycken kamp han vågade sig på att gå på vattnet och det förunderliga hände. Han kunde gå. Det är precis som att våga gå ut på Guds ord.
The lonely swan which got back her life companion.
Early in the spring a flock of swans came to Junosuando before the ice started to melt. They had the wilderness as a breeding place where they had water growth to live of. On their way there they stopped in Junosuando. One of the swans was always alone. The other swans swam peacefully in pairs but she was doomed to loneliess. Her life companion had met hard winds and got lost. According to an old legend she wasn´t allowed to take a new companion. The sorrow had burdened her year after year.
In the spring when the sunshine dazzled against the snow white widths and everything in nature breathed happiness and unit she felt yet a pain inwards. A pain which gnawed the whole time and always gave a shadow to all situations of life. She was like a simple thread which spun, but the others had a twice twisted thread and spun better. Out in the lake she had also always to be sideface from them who had someone to glance at. How often didn´t her thoughts go to the dream of having someone by her side, that was a dream which seemed unbelieveable after all years of loneliness.
She had born the sorrow so long time that she had found out the secret with it. She discovered that the sorrow was worst when she lost the compass direction. Then it made her paralysed so she couldn´t act and pressed her to the depth. The sorrow was like a seed inwards her which longed for coming to the light and understood something.
In the wilderness she heard a shout like an echo.
God, where are you, don´t you hear me?
She answered: -Use your ears!
Again she heard the echo:-Where are you God, don´t you see me?
Day and night she heard the call. It could be heard far away and it sounded as:”-Aah-hoo!”
Every day she shouted as an answer to use different parts of the body. Finally she had enumerated the whole body and she began to give up hope of that this echo followed the laws of nature and returned as everything else in nature.
But the nature is also full of wonders especially when the ice has melted the life bubbles up. The seed which had been sown had needed a dark period to grow and one day she didn´t jolt alone in the waves in the dazzling sunshine. By her side she had a beautiful and proud swan male. At first they looked furtivly at each other before they dared to approach but the happiness shone from their eyes.
He hadn´t dared to trust upon his webbed feet and go out in water. He had tested them in air but there they didn´t unfold. They needed water. Of course it was natural but he had got so far from the natural way so it was through hard fight he dared to go out in water and the miraculous happened, he could swim. It is like going out on God´s words.
Se yksinäinen joukainen mikä sai takasin elämänkumppanin.
Varhain kevälä varsin ko jää alkoi sullamhaan yks kokko joukhaisia tulit Ongijärvheen. Net tulit sinne parihmhaan. Sielä net löysit vesi kasvia. Yks joukaisista oli aina yksin. Net toiset joukaiset uit rauhalisesti parissa mutta hänen olithiin tuomittu yksinäisyytheen. Hänen elämän kumppani oli kaonu kovhiin tuulhein. Vanhoitten sanalaskutten jälkhiin hän ei saanu otta uutta kaveria ennä. Suru oli painottannu häntä vuos vuosia.
Kevällä ko aurinkon paisto valkeata lumea vastheen häikäsi silmät kaikki luonossa näytit onnea ja yhteyttä hän tunsi aina ikävän sisustasta. Kipu mikä kalutti koko aijan ja antoi pimmeyttä kaikitten elämän tilausuutheen. Hän oli niiku yksinäinen lanka mikä kehräsi ja kehräsi mutta niilä muila oli kaks kertanen lanka ja kehräsit aina paremin. Järvelä hän sai kansa aina olla syrjässä niistä jolla oli joki kenekans net silmäsit toisia. Kunkas ussein hänen ajatukset ei menheet toivhoon ette olis ollu joka rinnala, toivo mikä oli ko unelma kaikitten yksinäisitten vuotheen jälkhiin.
Se oli kantanu tätä surua niin pitkhään ette se oli päässy pääle salauksen surun kansa. Se havatti ette suru oli pahhiin ko hän kaotti suunan. Silloin se teki hänen aivan tyvytömäksi ja paino hänen syvyytheen. Suru oli ko siemen hänessä mikä ootti ette hän pääsis valhoon ja ymmärtäis jotaki.
Silä ko hän oli erämaasssa paritemassa niinko muukki joukhaiset hän kuuli äänen mikä huusi niinku kaiku:
Missäs sie olet Jumala. Ekkos sie kuule minua?
Se huusi vastauksesi:- Käytä korvia!
Taas hän kuuli kaikun: - Missäs sie olet Jumala. Ekkos sie näe minua?
Se huusi vastauksesi: - Käytä silmiä!
Vyötä päivä hän kuuli huuton. Huuto kuului ympäri ja kuului ko:-Aah-hoo!
Joka päivä hän huusi vastauksesti ette käyttä eri osia kurenosta. Viimen hän oli räknäny ylös kaikki osat, koko kurenon, ja alkoi masenthuun ette tämä kaiku ei ollu niinko muut luonossa jokka seurasit luonon lakia ja tulit takasin niinku peili elämässä.
Luonto oon kansa täynä ihmeitä, peräti ko jää oon sulanu niin se elämäki tulle näköselle. Siemen mikä olthiin kylvetty oli tarttenu pimmeysaijan itumisseen ja yhenä päivänä hän ei keijallu yhthäkkiä yksin ennä aloissa siinä kirkhaassa aurinkossa, hänen rinnala oli kaunis ja ylpeä joukhaisen koiras. Net kattot toisia salhaisesti ensin ennenko net tohit likeentä mutta onni loisti molemitten silmistä. Joukhainen ei ollu tohtinu loattaa hänen uima jaloitten pääle. Hän oli uskonu ette hän ei ollu saattanu uija ja siksi hän ei ollu tohtinu vetheen. Hän oli pruanu niitä ilmassa mutta sielä net ei lyöhneet ulos, net tarttit vettä. Se hän oli aivan luonlista mutta hän oli eksyny kauas siittä luonolista tiestä ja se oli suurela taistellula ko hän tohti veen pääle, ja se ihmelinen tapathu. Hän saattoi uija. Se oonko tohtia mennä Jumalan tiele.